<$BlogRSDUrl$>

Kaiken kaikkiaan halu kirjoittaa tarinoita mutta aika ei ole aina suopea niiden loppuun kirjoittamiseen.

09/10/2003

Frans 

Tunsitko sen, kysyin. Hän ei vastannut, oli aivan hiljaa. Minusta tämänlainen puhumattomuus oli hyvin epäkohteliasta – erittäin. Toistin kysymyksen, hän oli hiljaa. Oletko siellä, utelin. Täydellinen hiljaisuus, ei se ollut epäkohteliasta, se oli piittaamattomuutta. syvennyin ja päätin olla välittämättä koko asiasta, olin luultavasti mennyt liian pitkälle.

En tuntenut häntä kovin hyvin, sen verran vain, että tiesin hänen nimensä ja sen miltä hän näytti. Toisaltaan olisin halunnut tuntea hänet paremmin. Oli luultavasti keskiviikko, tunsin sen – keskiviikon. Tämä olisi taas paras päivä viikosta, saisimme levätä ja tehdä omia juttujamme, mitä ne sitten olivatkaan. En välittänyt siitä mitä tein näinä vapaapäivinä, se mistä ainoastaan välitin oli se, ettei minun tarvinnut kytkeä noita pirullisia johtoja itseeni. Ehkä se oli kuitenkin vapauttavinta, ettei tarvinnut kuunnella ihmisten jorinoita ja ainaisia valituksia.
Se päivä oli todellakin keskiviikko, minut irrotettiin ensimmäisenä – olinhan sentään vanhin. Tunsin suuren taakan tippuvan harteiltani, en ehkä niinkään fyysisesti vaan ennemmin henkisesti, ehkä äänet olisivat kadonneet. Se oli kuitenkin vain aina turhaa toivomista, äänet seurasivat sinua kaikkialle – valittivat ja pyysivät apua.
Saimme pienen vitamiini piristeen ja läimäytyksen persuksille, sanoivat aina samat kommentit – ota vapaata, nauti siitä ehkä se on viimeisesi, hah, hah, hah… Piru, että minä vihasin noita henkilöitä, joiden nimiä en edes tiennyt vaikka olin viettänyt kymmenen vuotta elämästäni siinä helvetinloukossa.
”Anteeksi mutta oletteko te vanhin? Kuului ääni selkäni takaa, naisen ääni.
Käännähdin ympäri ja siinä hän oli, Sylvia tuo nuori nainen jota katselin valveillani ja koomassani. ”Anteeksi kuinka?”
”Oletteko te vanhin?”
”Kyllä olen, siis keskustelijoista.”
”Voisitko sinä auttaa minua?” Hänen äänessään oli jotain tuskaista.
”Onko sinulla jotain hätänä? Valvojilla on lääkkeitä…” Hän oli purskahtanut itkuun.
”Ei kipuja, huolia.” Hän vastasi ja kuivasi kyyneleensä yhtä nopeasti kuin oli antanut niiden tulla. ”En kestä enempää, olen hukassa, ajattelin…”
”Ajattelit mitä?”
Hänen olkapäänsä nytkähtivät, olin hänen lähellään. ”Voisitko olla yhteydessä minuun?”
”Anteeksi kuinka?” Olin hieman hämilläni.
”Telekineessä.”
Olin enemmän kuin hämilläni, ei kuuntelijat saa olla yhteydessä toisiinsa, ei työaikanaan – jota kesti kuusi täyttä vuorokautta viikossa. ”Mahdotonta.” Tiuskaisin.
”Kuinka niin?”
”Kauanko olet ollut täällä?” Kysyin ja seurasin Sylvian ihmettelevää katsetta.
”Vuoden, ainakin vuoden.”
”Montako kertaa olet ollut yhteydessä toiseen kuuntelijaan tämän vuoden aikana, tarkoitan siis telekineessä?”
”Kerran tai pari.” Tyttö vastasi muitta mutkitta.
Suuni loksahti auki. ”Sano vielä kerran.”
”Siis yhden henkilön kanssa.” Hän suoristautui ja osoitti sormellaan tummahiuksista tyttöä joka nojasi käsiinsä ja oli sen näköinen kun aikoisi oksentaa. ”Jenni, ollut täällä kolme vuotta.”
Tiesin Jennin, nimeltä ja näöltä, kuten kaikki kuuntelijat – miksi en tiennyt heistä enempää?
”Hänellä oli aviomies ja lapsi, heidät lopetettiin.” Hän keskeytti ja katsoi surullisin silmin Jenniä. ”Jonkinlainen aviorikkomus…” Hän vaikeni ja katsoi minua uudelleen. ”Voitko olla yhteydessä?”
Menin hämilleni. ”En tiennyt, että niin voi tehdä.”
”Moni ei tiedä, vain muutama ja tietenkin valvojat.”
”Valvojat?”
Sylvia hymyili. ”Sinun pitää kuitenkin pyytää lupa, minä olen meistä nuorempi.” Hänen hymynsä katosi. ”Tietysti jos vain haluat pyytää.”
”Niin.” Olin erittäin hämilläni tästä tilaisuudesta, Kymmenen vuotta tässä rangaistuksessa, aina niin yksin ja sitten tuli tämä, vain pyyntö ja saisin itsekin apua…

Odotin häntä koko iltapäivän, nyt olen jo huolestunut, miksei hän vastaa?

Keskiviikko, tuo ihana päivä ja niin nopeasti ohi. Kytkeydyimme takaisin johtoihin ja piuhoihin, nappulan painallus ja sukellus suureen halliin – telekineeseen.
”Saisinko puhutella valvojaa?” Pyysin nöyrästi ja levitin olemattomia käsiäni pyytävästi.
”Valvoja tässä, mitä asiaa?”
En tiennyt miten aloittaa, tunsin pienen hätäännyksen tulevan, entäs jos tämä olisikin vain jonkinlainen harhakäsitys, entäs jos en puhunutkaan sen tytön kanssa…
”Niin mitä asiaa?”
”Saisinko olla yhteydessä Sylviaan?” Päätin kysyä siis rohkeasti.
”Siis siihen lohko B:n kuuntelijaan.”
”Nii-n…”
”Pieni hetki.”
Pieni hetki mitä sillä oikein tarkoitettiin, oliko pyyntöni ollut loppusilaus rangaistukselleni vai hyväksyttiinkö pyyntöni.
”Keskustelija a-1-k.” Se olin minä.
”Niin?”
”Osaatteko käyttää viittätoista ajatuskanavaa yhtä aikaa?”
”En tiedä, en ole koskaan kokeillut.” Mitä tämä merkitsi?
”Jos haluatte yhteyden tähän niin sanottuun Sylviaan, teidän pitää hallita viittätoista.”
Tällä hetkellä keskustelin kymmenen asiakkaan kanssa samanaikaisesti mutta uskoin todellakin siihen, että viisi lisää onnistuisi. ”Luulisin niin.” Vastasin.
”Selvä, valmiina vastaanottoon.”
Päähäni ryöpsähti neljä avun tarvitsijaa lisää, pääni oli räjähtämäisillään. Pahan olon tunne valtasi minut.
”Älä pyristele vastaan, sulje ne ulkopuolelle.” Viidestoista kanava oli herännyt myös eloon. ”Se on ainoa keino, anna niiden vain olla, anna alitajuntasi tehdä kaikki työ.”
”Sylvia?”
”Ihanaa, että otit tarjoukseni vastaan.” Sylvian ääni oli riemua täynnä. ”Olin niin yksinäinen.”
Ajatukseni harhaili, näin Sylvian edessäni niin kuin olin nähnyt hänet aikaisemmin edellisenä päivänä. Hän oli kaunis ja niin vastustamaton ja nyt hän oli täällä minun sisälläni.
”Tuo sinun suhtautumisesi lämmittää mieltäni.” Sylvia ajatteli väliin.
Sillä hetkellä olin todella nolostunut. ”Kuinka sinä…”
”Tiedän tunteesi?”
”Niin.”
”Juurihan sinä ne minulle lähetit.” Vastaus tuli mutkattomasti.
”Olenko niin helposti luettavissa.”
”Kyllä.”
”Anteeksi, tämä kaikki on niin uutta.”
”Ei se mitään, minulla on sinulle yllätys.”
”Mikä?” Ja samalla hetkellä näin kaiken, kaiken mitä Sylvia halusi minun nähdä. Oli hänen syntymäpäiviään, kouluvuosiaan, poikaystäviään ja kaikkea mitä vain voi ihmisen elämästä kuvitella.
Tunsin kuinka silmäni kostuivat, tahaton reaktio niiden pyyhkimiseen sai vain johdot kiristymään ympärilläni. ”Kiitos.”
”Eipä kestä.” Hän viivytteli hetken ja kysyi. ”Saanko minä nähdä sinun sisällesi joskus?”
”En osaa.” Vastasin avuttomana.
”Ei se mitään minä opetan.”

Tänään kuulin äänen mielessäni, se ei ollut asiakkaita, heidät olen oppinut sulkemaan täysin mielestäni – joku muu minussa hoitaa heidän asioitaan. Tämä ääni oli pyytävä niin kaunis mutta surullinen, en tiedä oliko se hän mutta toivon niin. Jatkan etsintääni, vaikka nyt se tuntuukin niin vaikealta.

”Kuinka kauan olemme olleet näin? Oi rakkaani.”
”Luulisin, että noin vuoden ja kolme kuukautta. En ole kuitenkaan ihan varma.”
”Tehokkuutemme kuulemma kärsii, minulle lisättiin tänään kaksitoista kanavaa lisää.”
”Sehän tekee jo kolmekymmentä, sinä et kestä sellaista taakkaa…”
”Kaksikymmentäkahdeksan, eikä se tunnu niin pahalta kuin luulisi. Montako itselläsi on?” Hänen ivallisen rakastettava huumorinsa vetosi minuun mutta olin kuitenkin huolissani Sylviasta.
”Ei sillä ole väliä, minä olen vanhempi, minä kestän.”
”Viisikymmentä?”
”Anna jo olla.”
”Sata.”
”Sylvia.”
Nauru raikui päässäni, olin onnellinen. Yhteytemme oli saanut jatkua, minä kasasin kanavia itselleni ettei tehokkuus laskenut ja näin ollen saimme olla yhteydessä. Keskiviikot olivat aina lämpimiä, syleilimme toisiamme ja olimme onnellisia. Kuitenkin vaistosin Sylviassa jotain erikoista, hän näytti jokainen kerta vanhemmalta ja vanhemmalta. Hän kärsi sen huomasin vaikka en sitä hänelle sanonutkaan, pidin myös ajatukseni poissa tästä asiasta kun olimme yhteydessä.
”Minä Rakastan sinua.”
Hän käänsi päänsä pois ja sanoi. ”Tiedän.”
”Rakastathan sinä minua?”
”Kyllä mutta…” Hänen kasvonsa olivat kyynelistä kosteat. ”Ei tämä ole todellista elämää, meidän täytyy päästä pois tästä kaikesta.
”Tiedän mutta se on mahdotonta.”
”kauanko tuomiomme kestävät, kymmenen, kaksikymmentä vuotta? Olemmeko koko lopun elämäämme näissä pirun johdoissa?” Hänen kasvoillaan oli vihan naamio.
”En tiedä, en ole kysynyt koskaan.”
”En minäkään, minulle ei ole koskaan tullut mieleenkään kysyä sitä.”
”Omituista.”
”Mikä?”
”Se mistä äsken puhuimme.”
”Mistä me puhuimme?” Sylvia oli oikeasti ihmeissään.
”Ulospääsemisestä.”
”Ole hiljaa he voivat kuulla.” Hän hätääntyi ja vetäytyi poispäin minusta.

Tiedän, että tein väärin kun kysyin sitä mutta ei minulla ollut muutakaan mahdollisuutta, halusin vain, että Sylvia ja minä saisimme elää yhdessä ilman mitään rajoitteita. Oliko se niin väärin, halusin vapautta.

”Saisinko valvojalle?”
”Valvoja täällä.”
Rohkaisin jälleen mieleni niin kuin silloin puolitoistavuotta sitten. ”Kuinka kauan joudumme tekemään tätä työtä, tarkoitan siis, että onhan rangaistukselle oltava jokin määränpää – vai onko tuomio lopullinen.”
”Tuomio?”
”Siis rangaistus, se miksi me olemme täällä.”
”Rangaistus?”
”Niin kauanko se kestää.”
”Ei sinua ole rangaistu, sinähän olet täällä vapaaehtoisesti.”
”Vapaaehtoisesti?”
”Niin haluatteko te lähteä?”
Isku päin kasvojani jotka lepäsivät kypärän suojissa. ”En tiedä.”
”Oliko muuta?” Yhteys katkesi.
”Sylvia?”
Hiljaisuus valtasi mieleni.
”Sylvia?”
”Kuulin.”
”Tiedätkö mitä se tarkoittaa?” Mieleni kiljui innostuksesta. ”Tiedätkö?”
”Tiedän. Keskustellaan asiasta uudestaan keskiviikkona, en halua täällä.”
Keskiviikko, johtoni irrotettiin ja säntäsin piikkini jälkeen Sylvian luokse. ”Olen niin onnellinen, me pääsemme täältä pois! Huusin ja nostin Sylvian syliini.
Hänen kasvoilleen nousi hämmästyksen ilme. ”Pois kuinka niin?”
”Etkö muista keskusteluani valvojan kanssa, siitä kuinka me kaikki olemme täällä vapaaehtoisesti.”
”Kaikki?”

Se oli elämäni suurin virhe, olin niin innostunut poispääsystä etten tajunnut Sylvian ilmettä tai tarkoitusta, olin vain niin pirun onnellinen poispääsemisestäni.

”Valvoja?”
”Ja mitä nyt?”
”Haluan pois.”
”Selvä mielesi alas lasku aloitettu, voit poistua kahden päivän päästä.”
”Kiitos.” Sehän kävi yllättävän helposti. ”Voinko poistua samaan aikaan Sylvian kanssa?”
”Ette.”
”miksen?”
”Hän ei ole pyytänyt lupaa poistumiseen.” Valvoja poistui mielestäni, äänet aikoivat kaikkoamaan päästäni.
”Sylvia?”
”Niin?”
”Miksi sinä olet ollut niin hiljaa? Mehän pääsemme pois täältä.”
”Niin.”
”Meidän pitäisi iloita, juhlia.”
”Niin.”


Miksei hän voinut kertoa sitä minulle, täytyikö hänen omistaa elämänsä minun onnelleni. Jos olisin tiennyt sen en olisi lähtenyt. Miksei hän voinut kertoa sitä minulle, miksei?
”Olette yhteydessä ikuiseen ongelmaan, avatkaa mielenne ja teitä tullaan kuuntelemaan.”
”Sylvia?”
”Olen täällä, kerro huolesi, lupaan kuunnella sinua.”
”Sylvia se olen minä, rakkaasi Frans.”
”Frans?”
”Niin, olen kaivannut sinua.”
”Frans, kerro huolesi niin minä kuuntelen, lupaan sen.”
”Sylvia?”

This page is powered by Blogger. Isn't yours?