<$BlogRSDUrl$>

Kaiken kaikkiaan halu kirjoittaa tarinoita mutta aika ei ole aina suopea niiden loppuun kirjoittamiseen.

28/09/2003

Uni 

Huone on läpimitaltaan noin kolme kertaa kolme metriä, nousen istumaan. Laitan silmäni hetkeksi kiinni, sellaiseksi pieneksi hetkeksi jolloin voin tuntea kaiken muuttuvan. En uskalla avata silmiäni, tunnen muutoksen jokaisella aistillani. Tuulen humina hieraisee korvaani, se kutittaa mukavasti, aivan kuin hänellä olisi minulle jotain asiaa.
- Herra Tuuli vie sinut pois, jos vain avaat silmäsi, puhahtaa Tuuli korvaani.
- En luota sinuun, huudan ja painan silmiäni tiukempaan.
- Ja miksi et?
- Sinua ei näy, en luota siihen ettei sinua näy.
- näkyyhän, avaa vaikka silmäsi niin voin todistaa sen.
Hetken mietin ja päätän. Ensiksi toinen silmä hieman raolleen, ei se voi olla pahasta, ajattelen. Avaan silmäni, päässäni humisee, huone on kolme kertaa kolme metriä.
- Missä olet herra Tuuli, missä olet?
- Katso tänne oikealle, täällähän minä.
Katson pienen huoneen oikeaan laitaan, minun täytyy siristää silmiäni. Seinät ovat liian kaukana.
- Herra, seinät ovat liian kaukana, huudan ja tutkailen samalla huoneen liian suuria mittoja. Joko minä olen liian pieni tai sitten huone on liian suuri, ajattelen.
- Et ole, huutaa Tuuli.
Pieni tuulen vire liikuttaa hiuksiani, sama kutittava tunne. Seuraan hiuksiani, ne leikkivät iloisesti tuulen kanssa kilpaa. Tummaa purppuraa, vihreää ja keltaista, hiukseni hohtavat kaikkialla huoneessa. Samalla kun seuraan hiuksieni kiemurtelua huomaan pienen oven, ehkä noin sata metriä, mietin. Matka on aika pitkä, huoneen oikeat mitat huomioon ottaen. hiukseni takertuvat oven kahvaan, kiristyvät saranoiden ympärille ja värjäävät oven iloisiin väreihinsä.
- Astu ovelle niin näet minut, pihisee Tuuli.
Sen enempiä ajatuksia astun askeleen ja saavun ovelle. Hiukset ovat kadonneet, vain tylsä harmaa ovi on edessäni.
- Minä olen tuuli, sanoo ovi.
- Et sinä ole tuuli, sinä olet ovi, vastaan järkeillen ovelle.
- aivan niin minä olen ovi. Ja nyt aukaise minut, tule sisään.
Ovessa ei ole kahvaa, joten kokeilen taktisesti toisarvoista keinoa, työnnän ovea hiljalleen auki. Kirkas valo sokaisee minut.
Palmut heiluvat hiljalleen, meri loiskuttaa aaltojaan vasten rantaa ja nuori mies juoksee naisensa perään. Lämpöä tulvii kaikkialle kehooni, auringon säteet huolehtivat minun hyvinvoinnistani.
- Sinun aurinkorasvasi, olkaa hyvä.
- Voisitteko hieroa sitä minun selkääni, en yletä sinne itse, kysyn pieneltä pyöreältä päivävarjolta.
Päivänvarjo katsoo minua surullisesti ja purskahtaa itkuun ja levittää käsiään joita sillä ei ole.
- Voi anteeksi, en minä tajunnut, otan osaa menetyksenne vuoksi.
- Ei se mitään, minä synnyin tällaiseksi. En minä ole kuin rankaa ja hattua.
Annan pullon takaisin ja varjo ottaa sen vastaan käsillään, joita sillä ei ole. Voi raasua ajattelen ja hieron olemattomia käsivarsia. Niin pieni ja pyöreä.
- Herra, hei herra. Te istutte minun koirani päällä, se ei ole kovin kivaa.
Katselen ympärilleni ja huomaan suuren kirpun, juuri sellaisen jota ei tapaa joka päivä.
- Onko koira teidän herra Kirppu.
- Kyllä ja te istutte sen päällä.
- En minä näe koiraa missään
- Mutta se näkee teidät, se on pääasia, joten voitteko hypätä kyydistä, me olemme jo myöhässä.
Hyppään koiran selästä ja katselen kun se katoaa horisonttiin. Olipas se suuri koira, ajattelen. Minullakin oli kerran koira, se oli kyllä vähän pienempi kuin tuo, suurin piirtein sen kirpun kokoinen.
Suljen silmäni ja kuulen humun.
- Luota minuun.

Luomisen tuska 

”Kohta paukkuu!” Huusi vanha ukko ja sipaisi takkuista partaansa, hyppäsi hieman oikealle ja sipaisi uudestaan partaansa. Hänen kätensä heilahti teatraalisen ytimekkäästi ja parta heilahti jälleen.
”Ihan millä hetkellä tahansa.” Ukko odotti malttamattomana.
Ukon katse harhaili pimeydessä, pieni kipinä valaisi hieman mutta kuitenkin tarpeeksi. ”Uuden alku!” Hän huudahti ja sulki silmänsä.
Suuri räjähdys vavisutti ukon olemusta, se ei koskettanut mitään muuta ainoastaan siitä syystä, ettei mitään muuta ollut vielä olemassa. Räjähdys laajeni nopeasti, antoi pieniä valojuovia sinne tänne ja laajeni laajenemistaan.
”SUURI PAMAUS!” Hän huusi meluavan ja laajenevan aallon yltä. ”TÄSTÄ SE ALKAA!”
Muutama miljoona vuotta myöhemmin sama ukko ilmestyi pienelle planeetalle, hänellä oli mukana edelleen pieni salkku jonka sisältö oli hänen suuri salaisuutensa (ei sillä, että hänellä olisi ollut jotain salattavaa joltain, olihan hän ainoa elävä olento koko maailmankaikkeudessa). Hän asettui istumaan korkeimmalle vuorelle jonka löysi ja avasi salkkunsa.
”Hieman seuraa ja viihdykettä.” Hän totesi ja kaiveli salkkuansa.
Tuhat vuotta vieri ja ukko heräsi pienen puun alta. ”Auts.” Hän hieroi ohimoaan kärsien eräänlaista luomisen krapulaa. Hän katsahti aikaansaannostaan ja hymyili. ”Jaaha, että sillä lailla.” Hän oli innostunut ehkä hieman liikaa ja joutui nyt toteamaan, että oli innostunut hieman liikaa. Oli puita, kasveja, meriä, ihmeellisiä olentoja ja muutama hieman fiksummankin oloinen tyyppi mutta suurin osa olennoista joita hän oli luonut oli täysiä idiootteja ja sen hän totesi myös itsekin: ”Hitto, pelkkiä idiootteja koko sakki.”
Ukko katseli muutaman vuosisadan luomuksiaan ja päätti, että asialle tarvitsisi tehdä jotain, tällainen päätön meno ei toimisi – ei sitten millään.
”IDIOOTTEJA KOKO SAKKI!” Hän huusi ja loi muutaman isomman ja ilkeämmän olennon. ”Saavatpahan jotain ajattelemista.” Hän totesi ja lähetti nämä olennot maan päälle.
Ukko kuitenkin yllättyi näkemästään, nämä hänen idioottinsa pistivät vastaan ja hyvin pistivätkin. Hän koki ensimmäistä kertaa tyytyväisyyttä luomistaan olennoista ja totesi: ”No, ei paha sittenkään – ei paha…”

SEPETIUS SIKERMÄ

”En tiedä kumpi oli viisaampi luomisen alku aikoina ihminen vai luoja mutta sen tiedän, että hän on meidät jättänyt.” Luennoi Sepetius Sikermä luovanluomisenkurssilla.
”Hän jätti meille kuitenkin viestin, viestin jonka oikeellisuudesta ollaan oltu montaa eri mieltä näiden vuosituhansien aikana.” Hän jatkoi. ”Se joka tähän viestiin uskoo löytää sielustaan vastauksen tai sitten ei.”
Nuori mies nosti kätensä ja kysyi. ”Anteeksi professori mutta mikä tämä viesti on?”
”No, se on vähän kinkkisempi juttu.” Hän hieroi käsiään ja nosti pieniä lasejaan nenän vartaan pitkin. ”Katsokaapahan kun se viesti on kaikille henkilökohtainen ja sen voi muistaa vain omassa sielussaan.”
”Siis viesti on kaikille erilainen?”
”Kyllä ja ei.” Sepetius vastasi.
Nuori mies katsoi professoria hieman kummastuneena: ”Kuinka niin kyllä ja ei?”
Sepetius Sikermä kohdisti tuiman katseensa kohti nuorta miestä. ”Kuulkaas herra…”
”Rämä, Emil Rämä…” Hän vastasi ja kumarsi niskaansa hieman.
Sepetius rykäisi: ”Herra Rämä, kaikki on niin suhteellista. Vastaus on pohjimmiltaan aivan sama mutta se miten sinä tai sinä.” Hän osoitti nuorta viehkeää tyttöä ja vinkkasi silmäänsä. ”Se miten te sen tulkitsette muuttaa vastauksen jokaiselle itselleen sopivaksi. Pysyttekö mukana?
Puoli luokkaa pyöritteli päitään ja toinen puoli katseli hieman hämillään professoria.
”Siis kaikki vastaukset löytyvät kuitenkin täältä.” Hän osoitti oikeaa rintaansa. ”Siis täältä.” Hän siirsi kättään hieman vasemmalle. ”Täältä ja ainoastaan täältä.”
Emil nosti kätensä ylös.
”Niin herra Rämä.”
”Tarkoitatte siis, että jokaiselle vastaus on sama mutta se miten sen tulkitsee on kiinni viestin lukijasta?”
Professori Sikermä katsoi Emiliä lasiensa läpi ja hymyili hieman. ”Aivan niin ja olisiko jotain muuta kysyttävää.”
Emil nosti jälleen kätensä.
”Niin?”
”Minkä vastauksen te saitte?”
Sikermä rykäisi hieman ja kysyi sitten: ”Mistä te epäilette, että olen saanut jonkinlaisen vastauksen?”
Oppilaat katselivat kysyvästi toisiaan.
Sikermä jatkoi: ”En minä ole nähnyt sitä viestiä, ei kukaan ole sitä nähnyt moneen tuhanteen vuoteen.”
”Mutta kuinka sitten tiedetään, että tällainen viesti on olemassa?” Äänessä oli jälleen Emil.
”Siitä on maininta Kuperilaisen kirkon kirjoissa ja vallan mainio piirustus.”
”Minkälainen?”
”Mikä?”
”Maininta ja piirustus.”
”Maininta vai piirustus?”
”Kumpikin.”
Sepetius huokaisi ja kaivoi laatikkoaan. ”Tällainen!” Hän jyrähti ja asetti pienen kirjan pöydälle.
Oppilaat kerääntyivät pöydän ympärille ja alkoivat uteliaan tutkimisen.
Sepetius aukaisi kirjan kohdasta A ja osoitti kuvaa B. ”Tässä lukee näin: Luojan viimeinen viesti löytyy pieneltä kiveltä Autatan autiomaasta ja tässä osoituksena siitä hieno piirustus kyseisestä kivestä.”
Oppilaat huokaisivat innostuksesta mutta Emil oli hieman pettyneen oloinen. ”Tuohan on ihan syvältä, mikä on Autatan autiomaa ja tuo kivihän voisi olla ihan mikä tahansa kivi jossain hiekkalaatikossa.!”
Sepetius asetteli kasvoilleen vihaisimman ilmeen jonka tiesi. ”Pyhäinhäväistystä!”
”Mutta mistä sen tietää, että tuo on se pyhä kivi?”
Sepetius osoitti sormellaan tekstiä kohdasta A ja näytti piirustusta B. ”Koska tässä lukee niin!”
”Mutta…”
”EI MITÄÄN MUTTIA, NUORI HERRA!” Sepetius huusi ja osoitti ulko-ovea Emilille. ”ULOS!”

This page is powered by Blogger. Isn't yours?