<$BlogRSDUrl$>

Kaiken kaikkiaan halu kirjoittaa tarinoita mutta aika ei ole aina suopea niiden loppuun kirjoittamiseen.

09/10/2003

Frans 

Tunsitko sen, kysyin. Hän ei vastannut, oli aivan hiljaa. Minusta tämänlainen puhumattomuus oli hyvin epäkohteliasta – erittäin. Toistin kysymyksen, hän oli hiljaa. Oletko siellä, utelin. Täydellinen hiljaisuus, ei se ollut epäkohteliasta, se oli piittaamattomuutta. syvennyin ja päätin olla välittämättä koko asiasta, olin luultavasti mennyt liian pitkälle.

En tuntenut häntä kovin hyvin, sen verran vain, että tiesin hänen nimensä ja sen miltä hän näytti. Toisaltaan olisin halunnut tuntea hänet paremmin. Oli luultavasti keskiviikko, tunsin sen – keskiviikon. Tämä olisi taas paras päivä viikosta, saisimme levätä ja tehdä omia juttujamme, mitä ne sitten olivatkaan. En välittänyt siitä mitä tein näinä vapaapäivinä, se mistä ainoastaan välitin oli se, ettei minun tarvinnut kytkeä noita pirullisia johtoja itseeni. Ehkä se oli kuitenkin vapauttavinta, ettei tarvinnut kuunnella ihmisten jorinoita ja ainaisia valituksia.
Se päivä oli todellakin keskiviikko, minut irrotettiin ensimmäisenä – olinhan sentään vanhin. Tunsin suuren taakan tippuvan harteiltani, en ehkä niinkään fyysisesti vaan ennemmin henkisesti, ehkä äänet olisivat kadonneet. Se oli kuitenkin vain aina turhaa toivomista, äänet seurasivat sinua kaikkialle – valittivat ja pyysivät apua.
Saimme pienen vitamiini piristeen ja läimäytyksen persuksille, sanoivat aina samat kommentit – ota vapaata, nauti siitä ehkä se on viimeisesi, hah, hah, hah… Piru, että minä vihasin noita henkilöitä, joiden nimiä en edes tiennyt vaikka olin viettänyt kymmenen vuotta elämästäni siinä helvetinloukossa.
”Anteeksi mutta oletteko te vanhin? Kuului ääni selkäni takaa, naisen ääni.
Käännähdin ympäri ja siinä hän oli, Sylvia tuo nuori nainen jota katselin valveillani ja koomassani. ”Anteeksi kuinka?”
”Oletteko te vanhin?”
”Kyllä olen, siis keskustelijoista.”
”Voisitko sinä auttaa minua?” Hänen äänessään oli jotain tuskaista.
”Onko sinulla jotain hätänä? Valvojilla on lääkkeitä…” Hän oli purskahtanut itkuun.
”Ei kipuja, huolia.” Hän vastasi ja kuivasi kyyneleensä yhtä nopeasti kuin oli antanut niiden tulla. ”En kestä enempää, olen hukassa, ajattelin…”
”Ajattelit mitä?”
Hänen olkapäänsä nytkähtivät, olin hänen lähellään. ”Voisitko olla yhteydessä minuun?”
”Anteeksi kuinka?” Olin hieman hämilläni.
”Telekineessä.”
Olin enemmän kuin hämilläni, ei kuuntelijat saa olla yhteydessä toisiinsa, ei työaikanaan – jota kesti kuusi täyttä vuorokautta viikossa. ”Mahdotonta.” Tiuskaisin.
”Kuinka niin?”
”Kauanko olet ollut täällä?” Kysyin ja seurasin Sylvian ihmettelevää katsetta.
”Vuoden, ainakin vuoden.”
”Montako kertaa olet ollut yhteydessä toiseen kuuntelijaan tämän vuoden aikana, tarkoitan siis telekineessä?”
”Kerran tai pari.” Tyttö vastasi muitta mutkitta.
Suuni loksahti auki. ”Sano vielä kerran.”
”Siis yhden henkilön kanssa.” Hän suoristautui ja osoitti sormellaan tummahiuksista tyttöä joka nojasi käsiinsä ja oli sen näköinen kun aikoisi oksentaa. ”Jenni, ollut täällä kolme vuotta.”
Tiesin Jennin, nimeltä ja näöltä, kuten kaikki kuuntelijat – miksi en tiennyt heistä enempää?
”Hänellä oli aviomies ja lapsi, heidät lopetettiin.” Hän keskeytti ja katsoi surullisin silmin Jenniä. ”Jonkinlainen aviorikkomus…” Hän vaikeni ja katsoi minua uudelleen. ”Voitko olla yhteydessä?”
Menin hämilleni. ”En tiennyt, että niin voi tehdä.”
”Moni ei tiedä, vain muutama ja tietenkin valvojat.”
”Valvojat?”
Sylvia hymyili. ”Sinun pitää kuitenkin pyytää lupa, minä olen meistä nuorempi.” Hänen hymynsä katosi. ”Tietysti jos vain haluat pyytää.”
”Niin.” Olin erittäin hämilläni tästä tilaisuudesta, Kymmenen vuotta tässä rangaistuksessa, aina niin yksin ja sitten tuli tämä, vain pyyntö ja saisin itsekin apua…

Odotin häntä koko iltapäivän, nyt olen jo huolestunut, miksei hän vastaa?

Keskiviikko, tuo ihana päivä ja niin nopeasti ohi. Kytkeydyimme takaisin johtoihin ja piuhoihin, nappulan painallus ja sukellus suureen halliin – telekineeseen.
”Saisinko puhutella valvojaa?” Pyysin nöyrästi ja levitin olemattomia käsiäni pyytävästi.
”Valvoja tässä, mitä asiaa?”
En tiennyt miten aloittaa, tunsin pienen hätäännyksen tulevan, entäs jos tämä olisikin vain jonkinlainen harhakäsitys, entäs jos en puhunutkaan sen tytön kanssa…
”Niin mitä asiaa?”
”Saisinko olla yhteydessä Sylviaan?” Päätin kysyä siis rohkeasti.
”Siis siihen lohko B:n kuuntelijaan.”
”Nii-n…”
”Pieni hetki.”
Pieni hetki mitä sillä oikein tarkoitettiin, oliko pyyntöni ollut loppusilaus rangaistukselleni vai hyväksyttiinkö pyyntöni.
”Keskustelija a-1-k.” Se olin minä.
”Niin?”
”Osaatteko käyttää viittätoista ajatuskanavaa yhtä aikaa?”
”En tiedä, en ole koskaan kokeillut.” Mitä tämä merkitsi?
”Jos haluatte yhteyden tähän niin sanottuun Sylviaan, teidän pitää hallita viittätoista.”
Tällä hetkellä keskustelin kymmenen asiakkaan kanssa samanaikaisesti mutta uskoin todellakin siihen, että viisi lisää onnistuisi. ”Luulisin niin.” Vastasin.
”Selvä, valmiina vastaanottoon.”
Päähäni ryöpsähti neljä avun tarvitsijaa lisää, pääni oli räjähtämäisillään. Pahan olon tunne valtasi minut.
”Älä pyristele vastaan, sulje ne ulkopuolelle.” Viidestoista kanava oli herännyt myös eloon. ”Se on ainoa keino, anna niiden vain olla, anna alitajuntasi tehdä kaikki työ.”
”Sylvia?”
”Ihanaa, että otit tarjoukseni vastaan.” Sylvian ääni oli riemua täynnä. ”Olin niin yksinäinen.”
Ajatukseni harhaili, näin Sylvian edessäni niin kuin olin nähnyt hänet aikaisemmin edellisenä päivänä. Hän oli kaunis ja niin vastustamaton ja nyt hän oli täällä minun sisälläni.
”Tuo sinun suhtautumisesi lämmittää mieltäni.” Sylvia ajatteli väliin.
Sillä hetkellä olin todella nolostunut. ”Kuinka sinä…”
”Tiedän tunteesi?”
”Niin.”
”Juurihan sinä ne minulle lähetit.” Vastaus tuli mutkattomasti.
”Olenko niin helposti luettavissa.”
”Kyllä.”
”Anteeksi, tämä kaikki on niin uutta.”
”Ei se mitään, minulla on sinulle yllätys.”
”Mikä?” Ja samalla hetkellä näin kaiken, kaiken mitä Sylvia halusi minun nähdä. Oli hänen syntymäpäiviään, kouluvuosiaan, poikaystäviään ja kaikkea mitä vain voi ihmisen elämästä kuvitella.
Tunsin kuinka silmäni kostuivat, tahaton reaktio niiden pyyhkimiseen sai vain johdot kiristymään ympärilläni. ”Kiitos.”
”Eipä kestä.” Hän viivytteli hetken ja kysyi. ”Saanko minä nähdä sinun sisällesi joskus?”
”En osaa.” Vastasin avuttomana.
”Ei se mitään minä opetan.”

Tänään kuulin äänen mielessäni, se ei ollut asiakkaita, heidät olen oppinut sulkemaan täysin mielestäni – joku muu minussa hoitaa heidän asioitaan. Tämä ääni oli pyytävä niin kaunis mutta surullinen, en tiedä oliko se hän mutta toivon niin. Jatkan etsintääni, vaikka nyt se tuntuukin niin vaikealta.

”Kuinka kauan olemme olleet näin? Oi rakkaani.”
”Luulisin, että noin vuoden ja kolme kuukautta. En ole kuitenkaan ihan varma.”
”Tehokkuutemme kuulemma kärsii, minulle lisättiin tänään kaksitoista kanavaa lisää.”
”Sehän tekee jo kolmekymmentä, sinä et kestä sellaista taakkaa…”
”Kaksikymmentäkahdeksan, eikä se tunnu niin pahalta kuin luulisi. Montako itselläsi on?” Hänen ivallisen rakastettava huumorinsa vetosi minuun mutta olin kuitenkin huolissani Sylviasta.
”Ei sillä ole väliä, minä olen vanhempi, minä kestän.”
”Viisikymmentä?”
”Anna jo olla.”
”Sata.”
”Sylvia.”
Nauru raikui päässäni, olin onnellinen. Yhteytemme oli saanut jatkua, minä kasasin kanavia itselleni ettei tehokkuus laskenut ja näin ollen saimme olla yhteydessä. Keskiviikot olivat aina lämpimiä, syleilimme toisiamme ja olimme onnellisia. Kuitenkin vaistosin Sylviassa jotain erikoista, hän näytti jokainen kerta vanhemmalta ja vanhemmalta. Hän kärsi sen huomasin vaikka en sitä hänelle sanonutkaan, pidin myös ajatukseni poissa tästä asiasta kun olimme yhteydessä.
”Minä Rakastan sinua.”
Hän käänsi päänsä pois ja sanoi. ”Tiedän.”
”Rakastathan sinä minua?”
”Kyllä mutta…” Hänen kasvonsa olivat kyynelistä kosteat. ”Ei tämä ole todellista elämää, meidän täytyy päästä pois tästä kaikesta.
”Tiedän mutta se on mahdotonta.”
”kauanko tuomiomme kestävät, kymmenen, kaksikymmentä vuotta? Olemmeko koko lopun elämäämme näissä pirun johdoissa?” Hänen kasvoillaan oli vihan naamio.
”En tiedä, en ole kysynyt koskaan.”
”En minäkään, minulle ei ole koskaan tullut mieleenkään kysyä sitä.”
”Omituista.”
”Mikä?”
”Se mistä äsken puhuimme.”
”Mistä me puhuimme?” Sylvia oli oikeasti ihmeissään.
”Ulospääsemisestä.”
”Ole hiljaa he voivat kuulla.” Hän hätääntyi ja vetäytyi poispäin minusta.

Tiedän, että tein väärin kun kysyin sitä mutta ei minulla ollut muutakaan mahdollisuutta, halusin vain, että Sylvia ja minä saisimme elää yhdessä ilman mitään rajoitteita. Oliko se niin väärin, halusin vapautta.

”Saisinko valvojalle?”
”Valvoja täällä.”
Rohkaisin jälleen mieleni niin kuin silloin puolitoistavuotta sitten. ”Kuinka kauan joudumme tekemään tätä työtä, tarkoitan siis, että onhan rangaistukselle oltava jokin määränpää – vai onko tuomio lopullinen.”
”Tuomio?”
”Siis rangaistus, se miksi me olemme täällä.”
”Rangaistus?”
”Niin kauanko se kestää.”
”Ei sinua ole rangaistu, sinähän olet täällä vapaaehtoisesti.”
”Vapaaehtoisesti?”
”Niin haluatteko te lähteä?”
Isku päin kasvojani jotka lepäsivät kypärän suojissa. ”En tiedä.”
”Oliko muuta?” Yhteys katkesi.
”Sylvia?”
Hiljaisuus valtasi mieleni.
”Sylvia?”
”Kuulin.”
”Tiedätkö mitä se tarkoittaa?” Mieleni kiljui innostuksesta. ”Tiedätkö?”
”Tiedän. Keskustellaan asiasta uudestaan keskiviikkona, en halua täällä.”
Keskiviikko, johtoni irrotettiin ja säntäsin piikkini jälkeen Sylvian luokse. ”Olen niin onnellinen, me pääsemme täältä pois! Huusin ja nostin Sylvian syliini.
Hänen kasvoilleen nousi hämmästyksen ilme. ”Pois kuinka niin?”
”Etkö muista keskusteluani valvojan kanssa, siitä kuinka me kaikki olemme täällä vapaaehtoisesti.”
”Kaikki?”

Se oli elämäni suurin virhe, olin niin innostunut poispääsystä etten tajunnut Sylvian ilmettä tai tarkoitusta, olin vain niin pirun onnellinen poispääsemisestäni.

”Valvoja?”
”Ja mitä nyt?”
”Haluan pois.”
”Selvä mielesi alas lasku aloitettu, voit poistua kahden päivän päästä.”
”Kiitos.” Sehän kävi yllättävän helposti. ”Voinko poistua samaan aikaan Sylvian kanssa?”
”Ette.”
”miksen?”
”Hän ei ole pyytänyt lupaa poistumiseen.” Valvoja poistui mielestäni, äänet aikoivat kaikkoamaan päästäni.
”Sylvia?”
”Niin?”
”Miksi sinä olet ollut niin hiljaa? Mehän pääsemme pois täältä.”
”Niin.”
”Meidän pitäisi iloita, juhlia.”
”Niin.”


Miksei hän voinut kertoa sitä minulle, täytyikö hänen omistaa elämänsä minun onnelleni. Jos olisin tiennyt sen en olisi lähtenyt. Miksei hän voinut kertoa sitä minulle, miksei?
”Olette yhteydessä ikuiseen ongelmaan, avatkaa mielenne ja teitä tullaan kuuntelemaan.”
”Sylvia?”
”Olen täällä, kerro huolesi, lupaan kuunnella sinua.”
”Sylvia se olen minä, rakkaasi Frans.”
”Frans?”
”Niin, olen kaivannut sinua.”
”Frans, kerro huolesi niin minä kuuntelen, lupaan sen.”
”Sylvia?”

28/09/2003

Uni 

Huone on läpimitaltaan noin kolme kertaa kolme metriä, nousen istumaan. Laitan silmäni hetkeksi kiinni, sellaiseksi pieneksi hetkeksi jolloin voin tuntea kaiken muuttuvan. En uskalla avata silmiäni, tunnen muutoksen jokaisella aistillani. Tuulen humina hieraisee korvaani, se kutittaa mukavasti, aivan kuin hänellä olisi minulle jotain asiaa.
- Herra Tuuli vie sinut pois, jos vain avaat silmäsi, puhahtaa Tuuli korvaani.
- En luota sinuun, huudan ja painan silmiäni tiukempaan.
- Ja miksi et?
- Sinua ei näy, en luota siihen ettei sinua näy.
- näkyyhän, avaa vaikka silmäsi niin voin todistaa sen.
Hetken mietin ja päätän. Ensiksi toinen silmä hieman raolleen, ei se voi olla pahasta, ajattelen. Avaan silmäni, päässäni humisee, huone on kolme kertaa kolme metriä.
- Missä olet herra Tuuli, missä olet?
- Katso tänne oikealle, täällähän minä.
Katson pienen huoneen oikeaan laitaan, minun täytyy siristää silmiäni. Seinät ovat liian kaukana.
- Herra, seinät ovat liian kaukana, huudan ja tutkailen samalla huoneen liian suuria mittoja. Joko minä olen liian pieni tai sitten huone on liian suuri, ajattelen.
- Et ole, huutaa Tuuli.
Pieni tuulen vire liikuttaa hiuksiani, sama kutittava tunne. Seuraan hiuksiani, ne leikkivät iloisesti tuulen kanssa kilpaa. Tummaa purppuraa, vihreää ja keltaista, hiukseni hohtavat kaikkialla huoneessa. Samalla kun seuraan hiuksieni kiemurtelua huomaan pienen oven, ehkä noin sata metriä, mietin. Matka on aika pitkä, huoneen oikeat mitat huomioon ottaen. hiukseni takertuvat oven kahvaan, kiristyvät saranoiden ympärille ja värjäävät oven iloisiin väreihinsä.
- Astu ovelle niin näet minut, pihisee Tuuli.
Sen enempiä ajatuksia astun askeleen ja saavun ovelle. Hiukset ovat kadonneet, vain tylsä harmaa ovi on edessäni.
- Minä olen tuuli, sanoo ovi.
- Et sinä ole tuuli, sinä olet ovi, vastaan järkeillen ovelle.
- aivan niin minä olen ovi. Ja nyt aukaise minut, tule sisään.
Ovessa ei ole kahvaa, joten kokeilen taktisesti toisarvoista keinoa, työnnän ovea hiljalleen auki. Kirkas valo sokaisee minut.
Palmut heiluvat hiljalleen, meri loiskuttaa aaltojaan vasten rantaa ja nuori mies juoksee naisensa perään. Lämpöä tulvii kaikkialle kehooni, auringon säteet huolehtivat minun hyvinvoinnistani.
- Sinun aurinkorasvasi, olkaa hyvä.
- Voisitteko hieroa sitä minun selkääni, en yletä sinne itse, kysyn pieneltä pyöreältä päivävarjolta.
Päivänvarjo katsoo minua surullisesti ja purskahtaa itkuun ja levittää käsiään joita sillä ei ole.
- Voi anteeksi, en minä tajunnut, otan osaa menetyksenne vuoksi.
- Ei se mitään, minä synnyin tällaiseksi. En minä ole kuin rankaa ja hattua.
Annan pullon takaisin ja varjo ottaa sen vastaan käsillään, joita sillä ei ole. Voi raasua ajattelen ja hieron olemattomia käsivarsia. Niin pieni ja pyöreä.
- Herra, hei herra. Te istutte minun koirani päällä, se ei ole kovin kivaa.
Katselen ympärilleni ja huomaan suuren kirpun, juuri sellaisen jota ei tapaa joka päivä.
- Onko koira teidän herra Kirppu.
- Kyllä ja te istutte sen päällä.
- En minä näe koiraa missään
- Mutta se näkee teidät, se on pääasia, joten voitteko hypätä kyydistä, me olemme jo myöhässä.
Hyppään koiran selästä ja katselen kun se katoaa horisonttiin. Olipas se suuri koira, ajattelen. Minullakin oli kerran koira, se oli kyllä vähän pienempi kuin tuo, suurin piirtein sen kirpun kokoinen.
Suljen silmäni ja kuulen humun.
- Luota minuun.

Luomisen tuska 

”Kohta paukkuu!” Huusi vanha ukko ja sipaisi takkuista partaansa, hyppäsi hieman oikealle ja sipaisi uudestaan partaansa. Hänen kätensä heilahti teatraalisen ytimekkäästi ja parta heilahti jälleen.
”Ihan millä hetkellä tahansa.” Ukko odotti malttamattomana.
Ukon katse harhaili pimeydessä, pieni kipinä valaisi hieman mutta kuitenkin tarpeeksi. ”Uuden alku!” Hän huudahti ja sulki silmänsä.
Suuri räjähdys vavisutti ukon olemusta, se ei koskettanut mitään muuta ainoastaan siitä syystä, ettei mitään muuta ollut vielä olemassa. Räjähdys laajeni nopeasti, antoi pieniä valojuovia sinne tänne ja laajeni laajenemistaan.
”SUURI PAMAUS!” Hän huusi meluavan ja laajenevan aallon yltä. ”TÄSTÄ SE ALKAA!”
Muutama miljoona vuotta myöhemmin sama ukko ilmestyi pienelle planeetalle, hänellä oli mukana edelleen pieni salkku jonka sisältö oli hänen suuri salaisuutensa (ei sillä, että hänellä olisi ollut jotain salattavaa joltain, olihan hän ainoa elävä olento koko maailmankaikkeudessa). Hän asettui istumaan korkeimmalle vuorelle jonka löysi ja avasi salkkunsa.
”Hieman seuraa ja viihdykettä.” Hän totesi ja kaiveli salkkuansa.
Tuhat vuotta vieri ja ukko heräsi pienen puun alta. ”Auts.” Hän hieroi ohimoaan kärsien eräänlaista luomisen krapulaa. Hän katsahti aikaansaannostaan ja hymyili. ”Jaaha, että sillä lailla.” Hän oli innostunut ehkä hieman liikaa ja joutui nyt toteamaan, että oli innostunut hieman liikaa. Oli puita, kasveja, meriä, ihmeellisiä olentoja ja muutama hieman fiksummankin oloinen tyyppi mutta suurin osa olennoista joita hän oli luonut oli täysiä idiootteja ja sen hän totesi myös itsekin: ”Hitto, pelkkiä idiootteja koko sakki.”
Ukko katseli muutaman vuosisadan luomuksiaan ja päätti, että asialle tarvitsisi tehdä jotain, tällainen päätön meno ei toimisi – ei sitten millään.
”IDIOOTTEJA KOKO SAKKI!” Hän huusi ja loi muutaman isomman ja ilkeämmän olennon. ”Saavatpahan jotain ajattelemista.” Hän totesi ja lähetti nämä olennot maan päälle.
Ukko kuitenkin yllättyi näkemästään, nämä hänen idioottinsa pistivät vastaan ja hyvin pistivätkin. Hän koki ensimmäistä kertaa tyytyväisyyttä luomistaan olennoista ja totesi: ”No, ei paha sittenkään – ei paha…”

SEPETIUS SIKERMÄ

”En tiedä kumpi oli viisaampi luomisen alku aikoina ihminen vai luoja mutta sen tiedän, että hän on meidät jättänyt.” Luennoi Sepetius Sikermä luovanluomisenkurssilla.
”Hän jätti meille kuitenkin viestin, viestin jonka oikeellisuudesta ollaan oltu montaa eri mieltä näiden vuosituhansien aikana.” Hän jatkoi. ”Se joka tähän viestiin uskoo löytää sielustaan vastauksen tai sitten ei.”
Nuori mies nosti kätensä ja kysyi. ”Anteeksi professori mutta mikä tämä viesti on?”
”No, se on vähän kinkkisempi juttu.” Hän hieroi käsiään ja nosti pieniä lasejaan nenän vartaan pitkin. ”Katsokaapahan kun se viesti on kaikille henkilökohtainen ja sen voi muistaa vain omassa sielussaan.”
”Siis viesti on kaikille erilainen?”
”Kyllä ja ei.” Sepetius vastasi.
Nuori mies katsoi professoria hieman kummastuneena: ”Kuinka niin kyllä ja ei?”
Sepetius Sikermä kohdisti tuiman katseensa kohti nuorta miestä. ”Kuulkaas herra…”
”Rämä, Emil Rämä…” Hän vastasi ja kumarsi niskaansa hieman.
Sepetius rykäisi: ”Herra Rämä, kaikki on niin suhteellista. Vastaus on pohjimmiltaan aivan sama mutta se miten sinä tai sinä.” Hän osoitti nuorta viehkeää tyttöä ja vinkkasi silmäänsä. ”Se miten te sen tulkitsette muuttaa vastauksen jokaiselle itselleen sopivaksi. Pysyttekö mukana?
Puoli luokkaa pyöritteli päitään ja toinen puoli katseli hieman hämillään professoria.
”Siis kaikki vastaukset löytyvät kuitenkin täältä.” Hän osoitti oikeaa rintaansa. ”Siis täältä.” Hän siirsi kättään hieman vasemmalle. ”Täältä ja ainoastaan täältä.”
Emil nosti kätensä ylös.
”Niin herra Rämä.”
”Tarkoitatte siis, että jokaiselle vastaus on sama mutta se miten sen tulkitsee on kiinni viestin lukijasta?”
Professori Sikermä katsoi Emiliä lasiensa läpi ja hymyili hieman. ”Aivan niin ja olisiko jotain muuta kysyttävää.”
Emil nosti jälleen kätensä.
”Niin?”
”Minkä vastauksen te saitte?”
Sikermä rykäisi hieman ja kysyi sitten: ”Mistä te epäilette, että olen saanut jonkinlaisen vastauksen?”
Oppilaat katselivat kysyvästi toisiaan.
Sikermä jatkoi: ”En minä ole nähnyt sitä viestiä, ei kukaan ole sitä nähnyt moneen tuhanteen vuoteen.”
”Mutta kuinka sitten tiedetään, että tällainen viesti on olemassa?” Äänessä oli jälleen Emil.
”Siitä on maininta Kuperilaisen kirkon kirjoissa ja vallan mainio piirustus.”
”Minkälainen?”
”Mikä?”
”Maininta ja piirustus.”
”Maininta vai piirustus?”
”Kumpikin.”
Sepetius huokaisi ja kaivoi laatikkoaan. ”Tällainen!” Hän jyrähti ja asetti pienen kirjan pöydälle.
Oppilaat kerääntyivät pöydän ympärille ja alkoivat uteliaan tutkimisen.
Sepetius aukaisi kirjan kohdasta A ja osoitti kuvaa B. ”Tässä lukee näin: Luojan viimeinen viesti löytyy pieneltä kiveltä Autatan autiomaasta ja tässä osoituksena siitä hieno piirustus kyseisestä kivestä.”
Oppilaat huokaisivat innostuksesta mutta Emil oli hieman pettyneen oloinen. ”Tuohan on ihan syvältä, mikä on Autatan autiomaa ja tuo kivihän voisi olla ihan mikä tahansa kivi jossain hiekkalaatikossa.!”
Sepetius asetteli kasvoilleen vihaisimman ilmeen jonka tiesi. ”Pyhäinhäväistystä!”
”Mutta mistä sen tietää, että tuo on se pyhä kivi?”
Sepetius osoitti sormellaan tekstiä kohdasta A ja näytti piirustusta B. ”Koska tässä lukee niin!”
”Mutta…”
”EI MITÄÄN MUTTIA, NUORI HERRA!” Sepetius huusi ja osoitti ulko-ovea Emilille. ”ULOS!”

This page is powered by Blogger. Isn't yours?